Olin kuuntelemassa 1.9. Oma Häme -hankkeen selvitystä soten etenemisestä Hämeessä. Kuuntelin hämmentyneenä aikataulua. Tänä vuonna on jo pitänyt saada kasaan mm. selvitys kuntien asemasta ja säätelypolitiikasta. 2017 pitäisi tulla voimaan lait uusista maakunnista ja niiden tehtävistä ja soten järjestämis- ja voimaanpanolait. Ensimmäiset maakuntavaalitkin pitäisi järjestää, ellei sitten ensimmäisenä maakuntavaltuuston kokoonpano ole kuntien valtuustojen itsensä valitsema. 2018 pitäisi tulla voimaan soten valtionosuuslaki ja siihen liittyvä tuloverolaki. 2019 odottaa lait valinnanvapaudesta ja monikanavarahoitusuudistuksesta. Mielenkiintoinen sivuhaara on tuo selvitys kuntien asemasta, sillä sitä koskevaa lainsäädäntöä valmistellaan vuoteen 2019 asti ja sitten sekin pitäisi tulla voimaan, mitä se sitten tarkottaakin enää siinä vaiheessa. Kuntaliitoksia ei mainita missään. Sen sijaan keskustelua käydään kiivaasti kuntien itsemääräämisoikeudesta ja siitä, pitääkö perustuslakia muuttaa, jolla itsemääräämisoikeutta kavennettaisiin. Kunnat pistävät hanttiin.
En oikeastaan ihmettele, että puhutaan sote-sopasta… Tavallinen ihminen ei ymmärrä, mitä tuo kaikki tarkoittaa. Me tavikset vain haluamme pitää laadukkaat terveyspalvelut lähellä. Keskusteluissa luvataan laadukkaat palvelut, mutta ei enää lähellä käyttäjää.
Tähän väliin on hyvä hieman kertoa taustaani, joka varmasti avaa miksi olen kiinnostunut sotesta sekä liikunta- ja nuorisopalveluiden asemasta tässä sopassa. Olen valmistunut v. 1983 Keski-Suomen opistosta nuorisotyöntekijäksi. Olen työurani aikana työskennellyt nuorisokodissa, liikunnanohjaajana, nuoriso- ja kulttuurisihteerinä, otona kuluttajaneuvojana ja vapaa-aikasihteerinä. Olen opiskellut työni ohessa myös aluetiedettä ja ympäristöpolitiikkaa Tampereen yliopistossa. Nykyään toimin liikuntasuunnittelijana Lounais-Hämeen hyvinvointikuntayhtymässä kuntoutusosastolla. Asiakaskuntaani kuuluu pääosin BMI:tään yli 40 olevat henkilöt. Tuen heitä painonhallinnassa, liikutan heitä ja teen kuntoilusuunnitelmia. Pidän työstäni, sillä vaikka asiakkaat ovat välillä moninaisine ongelmineen haasteellisia, nyt näen heidän ja myös oman työni tuloksia.
Kun sai sitten luvan seminaarissa kysellä, otin esille ennaltaehkäisevän työn sosiaali- ja perusterveydenhuollossa. Selvensin myös, että tarkoitin ennalta ehkäisevällä työllä nuoriso- ja liikuntatyötä. Vastaus oli itse asiassa aika karu: sote-budjettiin on kaavailtu 1%:n osuutta käytettäväksi ns. korjaavaan työhön, jota tarjotaan tuohon ennalta ehkäisevään toimintaan. Lisäksi korostettiin sitä, että liikunta-, nuoriso- ja kulttuurityö on lakisääteisesti siirretty kokonaan kuntien tehtäväksi ja niin ollen ei kuulu soteen.
Kun keskustelua käytiin lisää, tuli selväksi, että kun valtio alkaa maksaa maakuntien sotepalveluista, kuntien asukkailleen päättämät veroprosentit pienenevät, koska kunnat eivät enää suoraan maksa sotepalveluista niitä tuottaville organisaatioille. Toki keskustelussa korostettiin, että paljon on vielä asioita auki, mutta että näin tämä saattaa mennä.
Menin sitten kysymään, että onko mahdollista, että kunnat lakkaavat satsaamasta ennalta ehkäisevään toimintaan, jos sillä ei ole enää taloudellista merkitystä kunnalle. Tarkoitin sillä sitä, että jos kunnassa ei ole esim. lainkaan liikuntapalveluja ja sairastuvuus nousee, kunnan sairaan- tai erikoissairaanhoidon menot eivät kasva. Sillä sitä tarkoitettiin. Toki heti perään kerrottiin, että kuntien kannattaa pitää asukkailleen laadukkaita, monipuolisia ja ennaltaehkäiseviä hyvinvointipalveluja, koska ne ovat kunnille vetovoimatekijöitä. Nähtävästi ilmeeni oli sellainen, että minulle keskustelun jälkeen tultiin sanomaan, että ”kaikki on vielä ihan auki ja ei kannata pelästyä, kyllä kunnat ymmärtävät sen, että asukkailla on oltava vapaa-ajan palveluja”. Kyllähän minä sen tajuan, mutta tajuan myöskin sen, että monet kunnat alkavat katsoa jälleen kohti järjestöjä ja unohtavat, että siellä tehdään jo töitä äärirajoilla ja sekään ei aina riitä. Kuntien ei ehkä kannata itse satsata ennaltaehkäisevään työhön, jos jonkun toisen kannettavaksi voidaan antaa sairastamisen tai sosiaalipalvelujen kustannukset. Toivottavasti tätä asiaa pohditaan joka asteella ja tasolla ennen kuin lopullisia päätöksiä tehdään.
On sanottu, että jos me kestämme vielä 3-5 vuotta tätä talouslamaa, vapaa-aikapalvelujen tarve ja arvostus alkaa taas nousta ja se merkitsee töitä vapaa-aika-alojen ammattilaisille. Tällä tavalla ajateltuna se pitääkin paikkansa, sillä tekemättömät työt tuppaavat kasaantumaan.
Jos tehdään vertailuja erikokoisten kuntien välillä niiden panostuksesta kuntalaisten hyvinvointipalveluihin, niissä kunnissa, jossa oma bkt on korkea, palveluja on paljon ja ne ovat laadukkaita ja tavoitteellisia. Alhaisen bkt:n kunnissa on taas vastaavasti asukkailla alempi palkka- ja koulutustaso ja sairastuvuus korkeampaa kuin korkeamman bkt:n kunnissa. Näissä kunnissa verotulot ovat pienemmät ja se näkyy hyvinvointipalvelujen määrässä ja toisinaan myös laadussa.
Kaavoittaminen on tärkeää, asuntorakentaminen on tärkeää, logistiikka on tärkeää, päivähoito ja koulutus ovat tärkeitä, mutta niin on myös fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi.
Sote-uudistuksessa tähdätään todella vähäisessä määrin korjaavaan työhön, joten kunnissa pitäisi pysyä resurssit ylläpitää ennaltaehkäisevää työtä.
Hyvää syksyn jatkoa,
Kirsi Alastalo, Nuolen hallituksen jäsen