Viestinnän muuttuvat muodot ovat värittäneet nuorisotyön sisältöjä vuosikymmenten varrella. Lukio-opiskeluni aikana ahersin usein nuorisotyössä kotikyläni seurakunnan toiminnassa vuodesta 1994 alkaen. Tehtäviini liittyi sen ajan viestintä paperimainoksin leikaten, liimaten ja piirrellen; sitten kopiokoneella monistellen. Oma hauskuutensa oli kiinnitellä mainoksia ilmoitustauluille ja jakaa leirikirjeitä paperiversioina ilmoittautuneille.
Lämpimissä muistoissani kesän 1995 leireillä ohjaajana sisälsi tehtävän olla lisäksi vuorottelemassa leirikeskuksen päärakennuksessa sijaitsevan ainoan yleisen lankapuhelimen vahtina. Siihen kotiväet saattoivat soitella kysellen leirikuulumisia. Leiriläiset pystyivät myös soittamaan kotiin tämän kolikkopuhelimen välityksellä, mutta majoitusrakennuksissa ei muita puhelimia ollut. Leiriläisten välinen viestintä toimi paperilapuilla ja leirien jälkeen esimerkiksi kirjeitse. Jos seurakunnan pelivuorolle halusi kutsua muita nuoria, oli istuttava lankapuhelimen ääreen ja soitettava paperille kirjoitetusta yhteystietolistasta jopa kymmeniä numeroja läpi yhtä illan jalkapallopeliä varten. Toisaalta eipä leireiltä tai jalkapallopelien tiimellyksestä ollut sitten tarvetta ottaa muihin kavereihin tai koteihin yhteyttä. Lämpimästi muistan ja arvostan niitä vuosia, jossa oikeasti keskityimme siihen, mitä olimme tekemässä.
Pikakelaus vuoteen 2004 toi minut yliopisto-opintojeni ohella kotikyläni nuoriso-ohjaajaksi. Vuonna 2005 kävimme läpi kunnallista lasten- ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa moniammatillisessa verkostossamme. Suunnitelma perustui lapsille, nuorille, huoltajille ja turvaverkko-käsitteellä määritellylle ammattilaisverkostolle lähetettyihin kysymyksiin lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. Eräs selvityksen kohteena ollut aihealue oli, onko lapsilla tai nuorilla mahdollista käyttää internetiä. Nuorilla olivat jo matkapuhelimet yleistyneet, joten puhelut ja tekstiviestit yhdistivät vertaisiaan, mutta ammattilaisverkostoissa nousi erilaisia huolia esimerkiksi yhdenvertaisista nuorten tiedon saannin mahdollisuuksista.
Huoli perustui osin siihen, että hiljalleen palveluja ja nuorille hyödylliseksi koettuja sivustoja, kuten opintoihin tai työllisyyteen liittyviä sisältöjä, oli syntymässä verkkopohjaisiin palveluihin. Osin nuorisotyötä työllisti myös omien tiedotussisältöjen tuottaminen verkkosivuille, joka näinä päivinä hoituu kätevästi langattomasti, puhelimella ja somealustoja käyttäen. Vielä vuonna 2005 ei kaikissa perheissä ollut internet-mahdollisuutta, joten kotikylälläni yleisiä tietokoneita verkkomahdollisuudella löytyi muutamia kirjastosta ja siitä heti seinän takaa nuorisotilalta kolme tietokonetta nuorten käytettäviksi. Ohjaajan näkökulmasta tiedonhaku ei ollut nuorisotilan ensisijainen tietokoneiden käyttökohde, vaan verkossa pelattavat näinä päivinä kohtuu alkeelliselta vaikuttavat pelit. Tämä kehitys vei nuorten vertaissuhteita yhä enemmän ohjaajien ja huoltajien katseilta karkuun kohti verkon syövereitä. Onnistuessaan sosiaaliset kontaktit verkossa vaikuttivat toki tuovan uusia vertaissuhteita ja mahdollistivat laajempien verkkopelaajayhteisöjen kehitystä.
Aikahyppy seuraavat kymmenen vuotta eteenpäin toi vuoteen 2015, joihin aikoihin oli seuraava hyvinvointiin liittyvä kysely taas ajankohtainen. Toimin silloin kunnan lasten ja nuorten hyvinvointi- ja palveluryhmän puheenjohtajana koostamassa tuloksia. Aihealue nuorten mahdollisuudesta käyttää internetiä oli vaihtunut painottuen enemmän aihealueeseen ja huoleen lasten ja nuorten internetin käytön määrästä. Älylaitteiden määrä oli kymmenkertaistunut vuosikymmenessä ja nuorisotilan yhteisten pelien ohella osa nuorista nautti siitä, että pääsi selailemaan ja/tai pelailemaan älypuhelimellaan nuorisotilalla ilman kotoa asetettuja peliaikarajoituksia. Perheet olivat toki niitä saattaneet nuorille antaa, mutta lain puitteissa yksittäisen nuoren puhelimen käytön kontrollointi ei ole avoimen illan nuoriso-ohjaajan tehtäviä tai mahdollista. Toki huolta liiallisesta pelaamisesta jaettiin nuoren kanssa keskustellen ja esimerkiksi nuorisotyön pelikonsoleissa ja tietokoneissa oli aikarajoitukset. Hyvinvoinnin yhteisöllisellä tasolla tunnistettiin jo haasteita kasvaneesta lasten älylaiteajasta. Ohjaajan näkökulmasta kuitenkin oli huomioitavaa se, että suurin osa nuorisotilan lapsista ja nuorista innostuivat älylaitteet tauolle jättäen perinteisempiin peleihin, kuten biljardi, pingis, tikka, tossulätkä, sulkapallo tai lentopallo, jos ohjaaja itse oli pelaamisesta heidän kanssaan innostunut.
Kymmenen vuoden aherrukseni jälkeen muissa tehtävissä, palasin kotikylälleni täysipäiväisesti loppuvuodesta 2025. Lasten ja nuorten ohjaus- ja palveluryhmä oli sulautettu osaksi hyvinvointi-, terveys- ja turvallisuustyöryhmää. Joka tapauksessa uuden hyvinvointisuunnitelman 2026-2029 työstö oli vauhdissa ja se on julkaistu verkossa tätä blogia kirjoitettaessa. Siinä nuorisotyömme tavoitteena on tiiviisti kohtaava, turvallinen ja osallistava työskentely nuorten kanssa. Toiminta tukee lisäksi lasten ja nuorten hyvinvointia madollisuuksien mukaan esimerkiksi tarjoamalla hävikkiruokaa, soveltamalla liikunnallisuutta nuorisotilatoiminnan lomassa sekä mahdollistamalla hyvinvointia tukevia keskusteluja nuorten kanssa. Paltamon yläkoulu on siirtynyt myös koulupäiviin, joissa oppilaiden älylaitteet kerätään koulupäivien ajaksi lukkokaappeihin. Tällä pyritään tukemaan muun muassa opetukseen keskittymiseen ja sosiaalisten taitojen vahvistamiseen kouluyhteisön sisällä.
Joka tapauksessa yleisellä tasolla ja aiempiin työkokemuksiini perustuen esimerkiksi nuorisokodin johtajana, olen todella huolissani lapsista ja nuorista, joiden elämässä ilmenee riippuvuutta älylaitteiden käyttöön tai niitä käytetään kiusaamisen ja rikollisen toiminnan apuna. Ei varmasti ole helppoa olla huoltajan tai kasvatusalan ammattilaisen roolissa. Lastensuojelun puitteet antoivat minulle paremmin mahdollisuuksia rajata perustellusti älylaitteiden käyttöä ja tukien nuorten turvallista kasvua ja kehitystä, mutta nuorisotyön mahdollisuudet piilevät eniten kohtaamisessa, valistamisessa, palveluohjauksessa ja motivoinnissa mahdolliseen muutokseen. Kasvatusvastuu on toki ensisijaisesti huoltajilla, mutta nuorisotyön ammattilaisilla on mahdollisuus vaikuttaa.
Kolmen vuosikymmen aikana olemme siirtyneet suurten tietoteknisten ja viestinnän kehitysharppausten myötä monistuskoneen ääreltä monikanavaiseen viestintään. Sekä nuorisotyömme asiakkailla että ammattialaisilla arkirytmiin kuuluu monen sovelluksen välinen aktiivinen viestintä ja osin myös niin sanottu perinteinen viestin välitys ilmoitustauluille tulostettujen mainosten keinoin. Mielenkiintoista odottaa, miten viestinnän tilanne kehittyy vuoden 2035 hyvinvointisuunnitelmaan mennessä. Näinä päivinä ehkä aika kultaa jo muistot, mutta minulla on monessa yhteydessä ikävä 1990-luvun nuorisotyötä ja siihen, että olimme oikeasti läsnä siinä hetkessä keskittyen toistemme kohtaamiseen.
Nuorisoalan asiantuntijat -toimikunnan jäsen, KM, YTM,
Lasse Hinkula
